Mitä eroa on peuralla ja kauriilla?

Mitä eroa on peuralla ja kauriilla?

Suomessa elää sekä peuroja että kauriita. On metsäpeuraa ja metsäkaurista. Valkohäntäkaurista kutsutaan myös valkohäntäpeuraksi, täpläkaurista puolestaan kuusipeuraksi. Mutta mitä eroa on peuralla ja kauriilla?

Peurat viihtyvät pohjoisessa

Peura (Rangifer tarandus) on Pohjois-Euroopassa, Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa pohjoisella havumetsävyöhykkeellä ja tundralla useina alalajeina esiintyvä hirvieläin. Peura on kantamuoto Euroopassa eläville metsäpeuralle (Rangifer tarandus fennicus), tunturipeuralle ja siitä kesytetylle porolle (Rangifer tarandus tarandus) sekä huippuvuortenpeuralle (Rangifer tarandus platyrhynchus). Pohjois-Amerikan puolella peuran alalajeja kutsutaan karibuiksi (mm. Rangifer tarandus caribou). Peurat ovat vankkarakenteisia ja pitkäjalkaisia eläimiä.

Peurat ovat monin tavoin sopeutuneet elämään pohjoisessa. Sorkasta eli koparasta levittäytyvät varpaan kynnet ovat pitkät, leveät ja puolikaaren muotoiset. Pehmeässä lumessa peura ottaa tukea koko sorkan pituudelta, ja liikkumista helpottavat koparasta levittäytyvät lisävarpaat. Peuran talvikarva on erittäin tiheä ja ilmalokerot tekevät turkista kevyen, mutta hyvin eristävän. Jalat sen sijaan ovat pakkasessa alttiina kylmälle. Jalkojen verenkiertoa tehostaa erikoistunut laskimo-valtimojärjestelmä, joka ottaa talteen verenkierron jalkoihin kuljettamaa lämpöä. Pakkasella jalkojen lämpötila on vain muutamia asteita plussan puolella. Peuran jalkojen alaosan luuytimessä oleva öljyhappo toimii pakkasnesteen tavoin. Öljyhapon määrä kasvaa siirryttäessä jalan alaosaan, ja jalat välttyvät jäätymästä kovilla pakkasilla. 

Kuvassa metsäpeura.

Kauriit ovat sopeutuneet vähälumisiin talviin

Kauriit puolestaan elävät etelämpänä lehtimetsävyöhykkeellä. Ne ovat sopeutuneet leutoihin ja vähälumisiin tai lumettomiin talviin. Lyhyemmillä jaloilla ja pienemmillä sorkilla kulkeminen yli puoli metriä syvässä lumihangessa on hankalaa. Siksi kauriiden liikkuminen rajoittuukin runsaslumisina talvina jo valmiiksi lumeen tallatuille poluille. Lisäksi ravinnon, kuten varpujen löytäminen lumikerroksen alta on kauriille hankalampaa. Rakenteeltaan kauriit ovat peuroja sirompia.

Kauriista ainoastaan metsäkauris (Capreolus capreolus) on Suomessa luontaisesti esiintyvä laji. Se on levittäytynyt eteläisestä Suomesta aina Rovaniemen korkeudelle asti, joskin pohjoisessa esiintymiseen vaikuttaa lumimäärä. Metsäkauris viihtyy parhaimmin havu- ja lehtimetsien ja avointen niittyjen ja ketojen vaihtelevassa maastossa. Täpläkauris (Dama dama, toiselta nimeltään kuusipeura) on vieraslaji, joka on alun perin kotoisin Mustanmeren ja Kaspianmeren alueilta. Lajia istutettiin ympäri maailmaa, Suomeen ensimmäiset täpläkauriit tuotiin 1930-luvulla. Täpläkauriin mieluisinta elinympäristöä ovat Etelä-Suomessa pienehköt lehti- ja sekametsät, talvisin ne suosivat vähälumisia kuusitiheikköjä. Valkohäntäkauris (Odocoileus virginianus) on täpläkauriin tapaan vieraslaji, joka tuotiin Suomeen riistalajiksi 1930-luvulla Pohjois-Amerikasta. Valkohäntäkauris viihtyy metsäkauriin tapaan metsissä, metsänreunoissa, pensaikkomailla ja niityillä, painottuen Lounais-Suomeen. Levinneisyyttä rajoittaa lumipeitteen paksuus talvella, sillä runsas lumipeite vaikeuttaa ravinnonhankintaa.

Kuvassa metsäkauris.

Samalla kun uudet hirvieläimet tuotiin Suomeen, nimettiin ne peuroiksi. Vuonna 2008 Nisäkäsnimistölautakunta julkaisi ehdotuksen maailman nisäkkäiden suomenkielisiksi nimiksi. Ehdotuksessa kuusipeuran uudeksi nimeksi ehdotettiin täpläkauris, sillä laji ei ole peura eikä lajilla ole erityiskytkentää kuusiin. Samoin valkohäntäpeuran nimeksi ehdotettiin valkohäntäkauris, sillä se ei ole peura. Peura (Rangifer) on kuitenkin suomalaisen lajiston lähimpiä sukulaisia valkohäntäkauriille, samoin metsäkauris. Valkohäntäpeura oli kuitenkin jo niin vakiintunut termi ja esiintyi myös lainsäädännössä, että ehdotus ei saanut kovin suurta kannatusta. Käytäntö on jäänyt jossain määrin sekavaksi - biologin silmin katsottuna valkohäntäkauris olisi oikeampi nimitys, mutta kielen ja kulttuurin perinnön näkökulmasta vakiintunut nimi kannattaa usein säilyttää.